Ardianin kuninkaan linnassa:

"Olen iloinen teidän korkeutenne että hyväksytte minut, Norvelianin prinsessan, poikanne puolisoksi ja haluatte näin yhdistää kaksi mahtavaa kuningaskuntaa.", Norvelian prinsessa Marine Van Norden puhui lempeällä seireenimäisellä äänellään kuningas Felixille.
"Niin...", Fexil sanoi ja kääntyi katsomaan poikaansa Sionia, miettien samalla olisiko pojasta sittenkään kahden kuningaskunnan kuninkaaksi, vaikka naisikin erittäin viisaan naisen.
"Isä, Voit olla varma että Marinen isä ei tämän jälkeen suunnittele sotaa, ellei sitten äkkiä halua ainokaista tytärtään takaisin.", Sion puhui ja kaksi heleää naurua raikui ruokasalissa, vain Felix ei nauranut.


"Nostakaamme malja siis tulevalle Ardianin kuningattarelle, Kuningatar Marinelle", Sion sanoi ylpeänä ja kaikki kohottivat maljojaan.


Koko illan Marine vietti aikansa tutustuessaan linnaan kun Sion ja hänen isänsä menivät keskustelemaan kuningaskuntien hallitsemisesta. Nuori prinsessa ajautui parvekkeelle, ja hän laittoi kätensä puuskaan suojaksi kylmää syksyistä viimaa vasten. Niin kaunista, tosin kuin Norverilia, oli Ardian maa joka suorastaan pursusi elämää. Norvelia oli karua aavikkoa ja niinpä Marine nautti täysin siemauksin vihreästä näkymästä.


Pitkän tovin jälkeen Marine asteli huoneeseensa, pian hän saisi jo nukkua Sionin kanssa, mutta ennen sitä hänen täytyisi nukkua tulevan kamarineidon huoneessa. Äkkiä Marine havahtui outoon ajatukseen, kuningas oli katsonut häntä päivällisellä outo katse silmissään.
"Mmmh, ehkä minä vain muistutan Safia nuorempana", prinsessa mietti. Hän muisteli mitä kaikkea Sion oli äidistään kertonut. Niin paljon kuin Sion muisti, oli miehen sanojen mukaan Safi ollut hallitsija joka hallitsi sydämellään. Hän oli ollut lempeä äiti sekä vain hyvää tahtova kuningatar. Marine huokasi onnellisena, hänestä tulisi täsmälleen yhtä hyvä kuningatar hän päätti.


Seuraavana päivänä linnaan oli kutsuttu illalliselle Sionin sisko, Jade Von Mayree. Illallinen meni aluksi hyvin rauhallisesti kunnes hieman liian juopunut Jade alkoikin puhua.
"Marine älä sitten turhaan odota, että Sionissa virtaisi yhtään niin hyvää hallitsijan verta kuin isässäni", Jade sopersi hieman.
"Sisko...", Sion yritti. Jopa Felix kääntyi mielenkiinnolla katsomaan tytärtään.
"Siskie?", Marine kysyi omalla kielellään, joka tarkoitti anteeksi.
"Jos haluttaisiin yhtä hyvä hallitsija kuin isä on, täytyisi minun poikani nousta istuimelle tai sitten isäni täytyisi siittää sinut raskaaksi", Jade jatkoi puhettaan.
"Nyt riitti! Loukkaat tulevan kuningattaresi tunteita siskoni!", Sion karjaisi ja katsoi tiukasti siskoaan joka huitaisi kädellään.


Marinen oli pian pakko poistua pöydästä. Prinsessa suuntasi kulkunsa parvekkeelle raittiiseen ilmaan ja pian hänen tuleva miehensä tuli perässä.
"Pyydän anteeksi katkeran siskoni puolesta", Sion sanoi polvistuen. Marine ei edes katsonut mieheen vaan puhui hiljaa:
"Entä jos hän oli oikeassa, entä jos isäsi on niin kiero?" Sion värähti hieman ja käänsi naisen itseään päin.
"Usko pois, äitini opetti isälle lempeyttään, ei hän tekisi sellaista", Sion sanoi ja varasti suudelman prinsessan huulilta.


Mutta siitä päivästä lähtien Felix katseli ja hiippaili naisen lähelle aina kuin mahdollista. Marine tunsi aina kuinka Kuningas riisui hänet katseellaan ja mietti ties millaisia ajatuksia poikansa tulevasta vaimosta. Marine alkoi pelätä jäädä Kuninkaan kanssa kaksin. Hän jopa kuuli aina kuinka Felix yski ja huohotti hänen takanaan. Yleensä Felix käski Marinen soittamaan pianoa ja katseli tämän takana siroa niskaa ja hartioita jotka tanssahtelivat nuottien ja sointujen mukana.
 

Eräänä päivänä Sion kertoi että joutuisi matkamaan Norveliaan yksin, Marinen pitäisi jäädä linnaan.
"Voi rakkaani minä niin pelkään", Marine sanoi ja ujutti kätensä miehen kämmeneen.
"Voin vannoa ettei kukaan tee sinulle pahaa ja kyllä isäni on tällä suojanasi", Sion rauhoitteli naista. Marinella ei ollut sydäntä sanoa että hän pelkäsi juuri Kuningasta joka pakotti hänet aina niihin outoihin juttuihin. Marine tiesi, että kuin Sion olisisi poissa mikään ei suojelisi häntä Kuninkaalta.


Ensimmäiset päivät menivät hyvin Marine sai olla rauhassa sillä hän pysyi enimmäkseen huoneessaan kirjojensa parissa ja Felix taas yritti etsiä sopivaa kamarineitoa. Marine kerkesi jo ajatella, kuinka typerä hän oli kun pelkäsi vanhaa miestä. Mutta sitten se tapahtui.

Marine oli ollut maalaamassa kun hän kääntyessään huomasi Felixin.
"Teidän korkeutenne", Marine sanoi ja niiasi miehelle. Äkkiä pelko valtasi hänen ruumiinsa kun hän huomasi liekit jotka paloivat miehen silmissä.
Felix astui askeleen naista lähemmäs ja Marine etsi katseellaan pakoreittiä ahtaasta tilasta.


"Voi nuori ja hehkeä Marine", Kuningas kuiskasi käheästi.
"Eivätkö nämä nauhat kiristäkin, annas niin löysään niitä", Felix sanoi ja tuli kädet ojossa kohti naista.
"Olkaa kiltti ja lopettakaa", Marine rukoili ja tuijotti kauhusta laajentuinein silmin Kuninkaan ryppyisiä käsiä jotka lähenivät häen miehustansa nyörejä.


Nuorena ja notkeana Marine onnistui luikahtamaan Kuninkaan ohi ja hän lähti juoksemaan kohti huonettaan. Kumminkin oleskelu tilassa Felix sanoi naisen kiinni ja kaatoi tämän maahan. Kuului Marinen avuton ja kipeä huuto kun Kuningas repi hänen vaatteitaan. Marine tiesi että olisi turhaa yrittää paeta tai huutaa, kukaan ei kuulisi, kun Kuningas toteuttaisi himonsa sekaisen teon.


Sama toistui siitä lähtien joka päivä. Sion olisi matkallaan viel ainakin kuukauden ja aina Kuninkaan irstaiden tekojen jälkeen nainen meni parvekkeelle ja itki sydäntä särkevästi rukoillen jumalilta pelastusta.


Kun eräänä iltana viimein Felix poistui naisen päältä Marine puki leninkinsä päälleen ja ryntäsi huoneeseensa. Siellä Marine itki sydäntä särkevästi.
"Miksi miksi juuri minä", hän nyyhki ja luuli ettei kukaan kuullut hänen avunpyyntöään.


Mutta ulkona tasan samalla kohdalla missä joskus aikoinaan tämä neitonen oli henkensä menettänyt. Safi katseli taivaalle surullisena, hänen miehensä oli juuri pettänyt aviovalansa ja tuominnut koko Ardianin aikakauteen joka myöhemmin tunnettaisiin Paholaisen vuosina. Safi oli kuullut Marinen huudot ja hän oli päättänyt auttaa.


Marine valvoi pitkäänsä ja makasi peloissaan sängyllään, entä jos Felix tulisi ja sattuttaisi häntä taas. Äkkiä Marine jäätyi kauhusta kun hänen vieressään oli haamu.
"Kuuntele tarkkaan, Norvelian Prinsessa Marine Van Norden, sinä tulet synnyttämään lapsen, mutta jos se on poika sinun tulee murhata se keinolla millä hyvänsä, sillä muuten on koko Ardian tuhoon tuomittu ja Paholaisen vuodet alkavat.", Safin haamu kertoi naiselle. Mutta Marine oli heikkona ja hän pyörtyi.


Kun Sion viimein palasi Marine järjesti tohinalla häät heille, hän tiesi ettei Felix tulisi poikansa ja tämän vaimon makuuhuoneeseen. Mutta häätilaisuudessa Marine huomasi Kuninkaan omahyväisen katseen, paikalla olivat luulivat, että se oli iloa mutta vain nuori kuningatar tiesi mitä se tarkoitti.


Muutamian kuukausien päästä Marine huomasi olevansa raskaana ja hän tiesi ettei lapsi olisi Sionin. Marine pakeni jälleen parvekkeelle jossa hän itki pitkään samalla ajatellen:
"Anna tämän lapsen kuolla kohtuuni tai jos minua jostain väärästä rankaiset anna sen olla tyttö. Älä anna minun epäonnistua tämän kauniin maan kuningattarena."


Jatkuu...